Olen pohtinut viime kuukausina paljon suomalaisten tasavertaisuutta tilanteessa, jossa ihminen menettää työkykynsä tai työkyky uhkaa alentua.
Äkkiseltään tuntuisi, että samaan ongelmaan olisi aina tarjolla samanlainen ratkaisu, joka ei riippuisi ihmisen työsuhteesta, työnantajasta tai työkyvyttömyyden syntymismekanismista eli asioista, joihin ihmisen on itse vaikea vaikuttaa.
Näin ei kuitenkaan ole.
Sairaudella tai vammalla on itse asiassa erittäin vähän tekemistä sen kanssa, millaisen hoidon tai palvelun ihminen saa, ja millaisella aikataululla. Sama diagnoosi voi johtaa hyvin erilaisiin prosesseihin ja siihen vaikuttavat eniten taustatekijät. Keskiössä on se, kuka maksaa ja mikä on maksajan intressi.
Kuka korvaa?
Suuri merkitys on ensinnäkin sillä, missä tilanteessa työkyvyttömyys syntyy. Onko se työtapaturma, liikennevahinko, vapaa-ajantapaturma, krooninen sairaus, äkillinen sairaus vai joku muu? Tämä määrittelee pitkälti sen, korvataanko prosessi vakuutuksesta vai tuleeko tämä julkisin varoin kustannettavaksi.
Tällä taas on tavattoman suuri merkitys siihen, kuinka nopeasti potilas pääsee hoitoon, kuinka sujuvasti prosessi etenee ja millainen työkyvyttömyysajan tulotaso on.
Vakuutus tekee prosessista sujuvan
Otetaan yksinkertainen esimerkki. Kaksi ihmistä törmää jalkapallopelissä toisiinsa. Molemmilla syntyy sama polvivamma ja operatiivisen hoidon tarve. Toisella on työnantajan kustantama vakuutus, joka kattaa myös vapaa-ajan tapaturmat. Toisella ei.
Toinen päätyy työnantajan kumppanisairaalaan, jossa polvi operoidaan seuraavana päivänä, kuntoutus käynnistyy ajallaan ja työkyky palautuu normaaliksi suunnitellussa aikataulussa. Työkyvyttömyysaika on 1,5 kuukautta, ja tältä ajalta vakuutusyhtiö maksaa täysimääräisenä ansionmenetyskorvauksen todellisen vuosityöansion mukaan.
Loukkaantunut, jolla ei ole vakuutusta, ryhtyy itse selvittämään tilannetta hakeutumalla päivystykseen. Jo pelkän diagnoosin tekemiseen kuluu viikko magneettikuvausjonon vuoksi. Tämän jälkeen hän odottaa leikkaukseen pääsyä kuukauden ajan ja lopulta täyteen työkykyyn palautuminen kestää kolme kuukautta, jolta ajalta hän hakee KELA:n sairauspäivärahaa.
Molemmat toipuvat, mutta toisen prosessi oli sujuva, palvelut yhdessä paikassa, taloustilanne ei muuttunut ja prosessi oli nopea. Näen päivittäin tällaisia tarinoita työssäni. Sama diagnoosi, mutta kestoltaan ja laadultaan täysin erilaiset prosessit.
Työnantaja voi vaikuttaa toipumiseen
Vakuutukset vaikuttavat siis merkittävästi työkyvyttömyydestä toipumiseen ja prosessin kestoon. Merkittävää on myös se, millainen työkyvyttömän työnantaja on.
Yrityksen koko vaikuttaa sen työkyvyttömyydestä johtuviin kustannuksiin. Logiikka on yksinkertaistettuna: mitä suurempi yritys, sitä enemmän yritys maksaa omasta pussista pysyvän työkyvyttömyyden kustannuksia. Tämä johtaa siihen, että suurilla työnantajilla on merkittävä intressi pyrkiä varmistamaan, että työkyvyttömyys ei pitkity ja pysyviä työkyvyttömyyseläkkeitä ei synny.
Siksi suuret työnantajat panostavat sairauksien ja vammojen nopeaan ja laadukkaaseen hoitoon. Kokemukseni mukaan he ovat usein myös halukkaita järjestelemään työkyvyn menettäneen työntekijän työolosuhteita siten, että työskentelyn nopea jatkuminen olisi mahdollista.
Kärjistetysti sanoen pienillä yrityksillä ei kustannussyistä vastaavaa intressiä ole. Pienten yritysten pysyvät työkyvyttömyystapaukset hoidetaan yhteisestä kassasta vakuutusyhtiöiden toimesta eikä sanktioita synny itse työnantajalle.
Mielenterveysongelmilla on riski kroonistua
Tästä kaikesta seuraa paikoitellen merkittävääkin eriarvoistumista yksilön kannalta. Erityisesti tämä vaikuttaa muiden kuin tapaturmaisten työkyvyttömyystapausten prosesseissa.
Ajatellaan nuorta mielenterveyskuntoutujaa, jonka työkyky on mielenterveyssyistä alentunut. Jos nuori työskentelee suuren työnantajan palveluksessa, häneen ollaan useimmiten valmiita panostamaan merkittävästi voimavaroja, palveluita, työn kuormituksen sommitteluita ja muita kevennyksiä, jotta työpanos olisi taas käytössä ja pysyvä eläkemenokustannus vältettäisiin.
Ajatellaan toista nuorta mielenterveyskuntoutujaa, jonka työnantaja on pieni yhdistys. Hänen kuntoutuksensa maksetaan yhteisesti kerätyistä varoista eläkevakuuttajan toimesta, eikä työnantajalle seuraa maksuvastuuta, vaikka työkyvyttömyys muuttuisi pysyväksi.
Nuori hakeutuu terapiajonoihin, taistelee KELA-korvattavuudesta kuukausia ja ostaa omalla rahalla lyhyitä istuntoja. Työtehtäviä on hyvin rajallisesti ja niiden muokkaaminen psyykkisen oireilun perusteella ei ole mahdollista. Sairausloma pitkittyy ja sairauspäiväraha on toimeentulon lähde. Nuori jää yksin odottamaan toipumista ja jonottaa hoitoon pääsyä. Kenelläkään ei ole suurempaa intressiä kysellä perään.
Asiantuntijat näkevät laajan kuvan
Tästä on oleellista keskustella siksi, että lopulta kaikki se aika, jota ihminen ei ole töissä, nostaa kaikkien suomalaisten työnantajien kustannuksia. Työssä käyvien työn kustannukset kasvavat samassa suhteessa, kun työikäinen väestö ei käy töissä – olipa peruste työssä käymättömyydelle mikä tahansa. Tämä koskee kaikkia työnantajia, niin suuria kuin pieniäkin.
Omassa työssäni, yhtenä Innoman HR:n asiantuntijoista, toimin sekä työnantajien että työntekijöiden tukena näissä kysymyksissä. Me autamme työnantajia löytämään juuri oman yrityksen kannalta parhaat menetelmät henkilöstöjohtamiseen, riskienhallintaan ja tuottavaan työhön. Työntekijöitä autamme löytämään mahdollisimman sujuvan paluun takaisin tilanteeseen, jossa jokainen lopulta haluaa olla: osaamista ja työkykyä vastaavassa työssä, jossa voi itse ansaita oman palkkansa.
Tasavertainen työkyvyn palauttaminen on kaikkien etu, niin työntekijän, työnantajan kuin suomalaisen yhteiskunnankin.